PiipaLinen
Kun en ole taiteilija enkä erityisen taiteellinen, en voi sanoa tuntevani suurta luomisentuskaa kuosien syntyvaiheessa. Sen kuitenkin tiedän, että minun pitää saada aina välillä ”tuijotella” ja olla itsekseni, että ”kuulen ja näen” mitä ajattelen. Mistä ne kuosit sitten syntyvät?
Joskus vain jotkin asiat on kokeiltava, miltä ne näyttää, kun ne siirtää päästä kankaalle. Joskus taas on joku pakkomielle, että jokin kuvio pitää painaa kankaalle, kun se ei muuten jätä rauhaan. Sitä ei voi myöskään mitenkään perustella, miksi se pitää tehdä. Kun vain pitää. Joskus on jokin sana tai sananparsi, jota huomaamatta pyörittää päässään. Siitä muodostuu kuva. Ja kuten olette huomanneet, päässäni kaikki näyttää hyvin yksinkertaiselta.
Luontoa ei voi tässä unohtaa. Meidän kaunis, täydellinen ja inspiroiva luonto.
Lasten piirustukset ovat aina kiehtoneet minua. Ne piirretään hyvin keskittyneenä ja lopputulos on lähes aina täydellisen onnistunut. Niistä ei katsota mittasuhteita eikä oikeanlaista viivan kaarta, ne ovat sellaisenaan ja kerralla hyviä. Ehkä ne kiehtovat siksikin, kun itse piirrän lähes samalla tavalla. Minun ja lasten piirustuksissa on kuitenkin yksi oleellinen ero: aitous. Lasten piirustukset ovat aitoja ja minun yrittää olla jotakin. Siksi en pahemmin muokkaile heidän piirustuksiaan, ettei aitous katoaisi.
Vietimme iltapäivää neljävuotiaan tyttösen kanssa. Hänellä oli uudet liidut, joilla piirtelimme ulkona pihalaattoihin. Hän piirsi isänsä ja auringon. Aurinkoon hän laittoi huolellisesti säteitä, ettei se vaan näyttäisi hämähäkiltä. Häntä puistatti pelkkä ajatuskin vääristyneestä auringosta. Minäkin piirsin. Hän katsoi piirustustani ja kysyi mikä se on. Vastasin, että se on talo. Hän tarkasteli sitä hetken ja sanoi sitten, että tuo ei kyllä oo mikkään talo, tuon värinenkin (punainen). Kysyin, mikä se sitten on. Hän vastasi, että sehän on selvästi koirankoppi.
Sillä lailla.
Lyydian kukka
”Lyydian kukka”- soma kukka
Minulla on niputtain lasten piirustuksia. Aina, kun alan karsia niitä vähemmäksi, en millään voi heittää pois sellaisia, joissa on nimi, vaikka en saisi kiinni siitä, mitä ne saattaisivat esittää. Joissakin ei ole kuin ympyrä tai viiva, mutta se on minulle osoitettu ja tekijän nimellä varustettu. Mitenpä sitä sitten poiskaan voisi heittää?
On niissä sellaisiakin, joissa lukee, että joulupukille tai tontulle. (Jälkimmäinen kuulostaa minulta) Niihin on piirretty kuvia paketeista ja kirjoitettu harakanvarpailla listaa lahjatoiveista. Piirustukset on viety jännittyneenä ikkunalaudalle, josta tämä tositonttu on ne sitten yhtä jännittyneenä löytänyt.
Sitten on useampi piirustus, joissa lukee: LYYDIA.
Kaikissa niissä on kukka, joiden keskelle on huolellisesti piirretty piste. Kukka on joka piirustuksessa samannäköinen, joskin vuosien varrella niistä on tullut säännöllisempiä. Kaikissa on pitkä varsi ja kaksi lehteä. Lehdet ovat samassa kohtaa varren molemmin puolin.
Tämä kukka ja nimi ovat erottamattomat.
Kukka näyttää niin somalta, että pitihän se painaa kankaalle ja puhaltaa lasiin, tällä kertaa ilman lehtiä ja vartta.
Ja olisipas se somaa, jos kukka olisi aina Lyydian nimen vieressä. Aina.
Lyydia. Hän on se tyttö, joka isona kävelee korkokengillä ja puhuu enklantia.
Kielo
"Kielo"- kansalliskukkamme
Kielo, koska olen suomalainen. Olen onnekas, kun olen saanut syntyä hyvään maahan.
Se on kummallista, miten tätä kaikkea pitää itsestäänselvyytenä. Me valitamme ja nurisemme, hallituskin on onneton ja tekee vain huonoja päätöksiä. Näemme kaiken sen, mikä on huonosti ja suljemme silmämme siltä, mikä meillä on valtavan hyvin. Toisinkin voisi olla. Viimeistään itsenäisyyspäivän aikoihin muistan, ettei tämä kaikki ole tullut meille noin vain. Otan nöyrästi hatun pois päästä sotaveteraaniemme edessä ja jostakin syystä mieleeni nousee aina Sillanpään marssilaulun sanat:
"...Kun on vaaralle alttiina syntymämaa,
kotiaskaret jäädä saa.
Mitä lieneekin aarteita Suomessa,
toki kallehin on vapaus.
Tääll' on suorana seistä ja kaatua
joka miehellä oikeus."
Tässä kohtaa en voi sanoa muuta kuin kiitos. En osaa kuvitellakaan sodan kauhuja.
Sillanpään marssilaulu teki vaikutuksen myös siskonpoikaani. Hän oli innostunut kuuntelemaan marsseja kolme- neljä vuotiaana. Hän lauloi täysin rinnoin cd- levyltä kuulemansa laulun mukana. Joskus sanat menivät uusiksi, etenkin tässä kohtaa:
”Sama kaiku on askelten,
kyllä vaistomme tuntee sen,
kuinka kumpujen kätköistä kullasta ja
isät katsovat koipiaan.”
(Sama kaiku on askelten,
kyllä vaistomme tuntee sen,
kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan
isät katsovat poikiaan.)
Ei se ole sanoille niin justiinsa, kunhan tahti ja tunne on oikea.
Apila
"Apila"- Se, jolla on neliapila, sillä on onni
Sanotaan, että jokaista kymmentätuhatta kolmilehtistä apilaa kohden on yksi neliapila. Oletko koskaan etsinyt neliapilaa? Minä olen ja monesti.
Siskoni soitti eräänä kesäisenä sunnuntaiaamuna, lähtisinkö pyöräilemään ja katsomaan samalla myytävänä olevaa paritaloa, miltä se näyttää päällisin puolin ja minkälaisella paikalla se on. Lähdimme ja poimimme vielä matkan varrelta kaverin mukaamme. Takaisin polkiessamme minulla ei ollut aavistustakaan, millainen talo oli. Toisten kierrellessä ympäriinsä katsastelemassa taloa, minä etsin tienposkesta neliapilaa. Unohdin täysin, minkä takia olimme sinne polkeneet. Osittain tämä innostukseni neliapilan etsintään johtui siitä, että olin juuri koittanut lisätä sitä, mutta eipäs se onnistunutkaan. Eihän sitä nyt apilaa, joka tuottaa onnea, noin vain lisätä. Sehän menettää vielä merkityksensä!
Miksi minä painoin apilaa? Sehän on niiiiin kulunut. Koska minun oli pakko. En ole taikauskoinen, mutta nyt tuntuu, että siitä ei hyvä seuraisi, jos en näin tekisi. Miksi en toivoisi onnea juuri Sinulle? En painanut pelkkää neliapilaa, vaan pääasiassa kolmilehtistä apilaa, joiden joukossa on muutama neliapila. Se pitää löytää. Se tuottaa onnea ja sitä minä toivon. Onnea Sinulle!
Koivu
"Koivu"- kesäpuu
Joko koivun silmut on jo puhjenneet, onko jo hiirenkorvalla?
Päätin jälleen, että tänä keväänä istun ja katson, kun silmut aukeavat ja joka kevät se tapahtuu sinä aikana, kun räpsäytän silmiäni. Joka kevät se on yhtä uutta, ihanaa ja ihmeellistä!
Istuin aamukahvilla ja tuijotin mitään näkemättömin silmin alkukesän raikasta maisemaa. Kuuntelin uutisia, joita en kuullut. "Seuraa siitepölytiedote... Koivu kukkii Oulun korkeudella..." Korvani kuulivat sanat, mutta pääkoppani ei rekisteröinyt kuulemaansa eikä näkemäänsä. Koivu kukkii Oulun korkeudella, koivu kukkii Oulun korkeudella, koivu kukkii... Tämä toistui kaiun lailla päässäni. Ei mitään reaktiota.
Join kahvini loppuun, nousin tuolista ja toistin itsekseni: "Koivu kukkii Oulun korkeudella."
Bling! Ihme ja kumma, päässäni oli sittenkin jotain toimintaa. Koivu kukkii. Siinäpä se. Siitä asti se onkin kukkinut. Koivu on yhtä kuin kesä.
Kettulaulu
Räven raskar över isen- parhaimmat joululaulut
- Mikä on sun mielestä paras joululaulu?
- Kettu juoksi yli järven, tietysti.
- ??
- Juu, se on niin puhutteleva.
Tämä keskustelu on käyty jo kauan sitten ja yhä siihen palataan, eikä vastaus ole muuttunut. Tämä on jo lähes jouluperinne. Totuushan on se, että en osaa nimetä parasta tai kauneinta joululaulua, kun niitä on niin monta. Kun valitsen yhden, toinen alkaakin tuntua paremmalta, enkä osaa päättää, mikä olisi paras. Niinpä valitsin sellaisen, josta en ensin ymmärtänyt ollenkaan, miten se on päätynyt joululaulujen joukkoon. Kettu juoksee yli järven ja leipuri kaiketi leipoo, vaikka ei sitä laulussa varsinaisesti mainita. Minun mielikuvissani kettu juoksee yli järven sinisessä hämärässä hiljaisessa lumisateessa ja leipuri leipoo hiki hatussa piparkakkuja, niin kuin joulun alla tehdään.
On kai turha olettaa, että tämä vanha ruotsalainen joululaulu ja piirileikki avautuisi tällaiselle, jonka ruotsin kielen taidotkaan eivät yllä jaag hääriä pidemmälle. Olkoon ruotsalaiset ylpeitä jouluperinteestään. Perinteistä täytyy pitää kiinni ja siksipä minäkään en muuta mielipidettäni parhaimman joululaulun suhteen. Suvun nuorimmatkin tietää, mikä on vastaukseni alussa esitettyyn kysymykseen.
Siskontyttöni (12v.) kysyi pilke silmäkulmassaan, että kai painat Kettu juoksi yli järven- laulusta kangasta, kun siitä niin kovasti pidät. Eipä minulla ollut vaihtoehtoja.
Tadaa!
"Tadaa!" -kuosi silmänräpäyksessä
Aina ei itse tiedä, mitä kaikkea on hyvä omistaa. Minulle sanottiin, että tarvitsen piirustuslevyn. Ihmettelin, mitä tällainen ihminen, joka juuri on edennyt pääjalkaisista askeleen eteenpäin, tekee piirustuslevyllä. Se on tärkeä kapistus, sanottiin.
Vaihtoehtoja ei ollut, oli lähdettävä ostoksille. Palasin kaupasta paketti kainalossani ja tunsin itseni jo aikamoisen fiksuksi. Jotenkin olin kuitenkin oivaltanut, ettei piirustuslevy piirrä puolestani eikä lue ajatuksiani, vaan edelleen piirtelen tikku- ukkoja, mutta paperin sijaan teen sen tämän levyn kautta. Minä tarvitsin kuitenkin opastusta.
Olen siinä onnellisessa asemassa, ettei minun tarvitse itse osata paljon mitään, kun ympärilläni on ihmisiä, jotka osaavat monia asioita. Niinpä suunnistin piirustuslevyn kanssa osaavan henkilön luokse. Vain hetki ja kaikki oli valmista.
- Katoppa, näin tämä toimii. Valitaan nyt vaikka tämmönen leviä jäläki.
Hän tekee nopean ranneliikkeen ja tietokoneen näytölle ilmestyy musta kuvio. Siinä silmänräpäyksessä näen kuvion kankaalla.
- Tallenna se!
- Tämä suttuko? Ei tällä mittään tee.
- Minä teen! Tallenna se.
- En kyllä ymmärrä, mitä nää näät tässä, mutta tallennetaan sitte. Nyt se on jemmassa, mutta mitä aiot tehä tällä?
- Sittenpähän näät. Kiitos opastuksesta ja kuosin suunnittelusta! Sepäs olikin hyvä levy. Opetti sinut suunnittelemaan kuoseja!
Tadaa, Aaku! Tässä sitä ollaan!
Ruuhka
"Ruuhka"- kolmen ajoneuvon jono
Mummolassa on vieraita. Pieni poika istuu ulkona pöydän ääressä ja piirtää. Hän on hyvin keskittynyt työhönsä. Välillä hän nousee tuolista, käy kurkkaamassa pensasaidan taakse ja palaa taas työnsä ääreen. Tämä toistuu muutamia kertoja. Uteliaisuus herää ja minäkin käyn kurkkaamassa, mitä mielenkiintoista pensasaidan takana on. Näen Leyland- merkkisen traktorin. Sekö saa hänet noin salaperäiseksi?
Ote herpaantuu ja näen hänen pyöräyttävän paperille jotain vähän rennommin. Työ on valmis. Kynä hädin tuskin koskettaa pöytää, kun pallo on jo ilmassa. Kysyn, saanko katsoa, mitä hän piirsi. Saan luvan. Paperilla on kaksi autoa ja traktori. Kolmen ajoneuvon ruuhka. Ihastelen traktoria. Voiko pieni poika enää hienommasti piirtää Leyland- traktoria? Minusta ei.
Jotain unohtui. Hän palaa pöydän ääreen, tarttuu kynään ja raapustaa. Paperiin ilmestyy harakanvarpailla: Topias
Kiitos!
Miuku ja Mauku
"Miuku ja Mauku"- kaksi kissaa ihanaa
Joskus voi olla niinkin, että on tylsää eikä mitään tekemistä. Minulle nuo ovat tällä hetkellä kaksi vierasta asiaa. Toivon, että tulee vielä se tylsä päivä ja vieläpä, että niitä on monta. Tylsyydestä poikii aina jotakin uutta. "Miuku ja Mauku" syntyi tylsänä päivänä.
-Tylsää. Ei ole mitään tekemistä.
- Voisitko vaikka piirtää?
- En osaa.
Hän katsoo minua hetken ja lähtee. Kohta hän tulee takaisin paperi kädessään.
- Katso, piirsin sinulle kissan. Tai kaksi kissaa. Miuku ja Mauku.
Hän oli piirtänyt kissoille iloiset kasvonsa.
- Piirsin toiseen kissaan raitoja ja toiseen palloja.
Hän tuumii hetken.
- Ei kissoissa oikeasti ole palloja, mutta satusilmillä voi nähdä sellaisia kissoja, joissa niitä on. Silloin kissoihin voi piirtää myös palloja.
Olen samaa mieltä.
- Se on sinulle. Älä hukkaa sitä.
En hukkaa enkä voi olla painamatta kissoja kankaalle.
Kiitos, Linnea!
Hilla
"Hilla"- suon kuningatar
Hilla, lakka, lintti, suomuurain. Kuningattarella on monta nimeä. Minulle se on hilla, äitini synnyinseudulla se on lintti.
Hilla puhuttaa joka kesä, tuleeko sitä vai ei. Lapsuudenkodissani ei ollut varmaan koskaan huonoa hillakesää. Isälleni oli kehittynyt mahdoton hillavainu ja marjaa riitti. Minun täytyy tunnustaa, että olen käynyt hillasuolla yhden ainoan kerran. Se ihme tapahtui pari kesää sitten.
Oli aurinkoinen ja kuuma kesäpäivä. Lähdimme viiden hengen porukalla suolle hillankiilto silmissämme. Rämmimme pitkin suota, hätistelimme paarmoja ja napsimme hillaa astioihin. Palasimme saaliinemme mökille. Keitimme kahvit vesi kielellä ja pengoimme leipäjuuston ja kerman esiin. Pitäähän se palkinto saada kovasta työstä. Jokainen kantoi pöytään poimimansa marjat. Jalona ihmisenä minäkin annoin koko potin, päivän saaliin, kaikki viisitoista hillaa. Paarmasaldo olisi ollut huomattavasti suurempi.
Tänä kesänä en käynyt suolla. Päätin saada hillasaaliin pienemmällä vaivalla painamalla sitä kankaalle. Kävikin niin, että tunnelma oli lähes sama kuin suolla. Oli kuuma ja hiki virtasi, vain paarmat puuttuivat. Hillaa on kuitenkin kankaalla enemmäin kuin silloisen ämpärin pohjalla. Nytkin kahvikupponen nokan alla, leipäjuusto hyppysissä ja hillaliina pöydällä voi saada melkein samaisen nautinnon kuin menneen kesän hillareissun jälkeen.
Solukko
"Solukko" - pienestä voi kasvaa suuri.
Olen edellisessä työssäni katsellut monien kasvien solukoita, poiminut pieniä, millin kokoisia kasvupisteitä ja seurannut, kuinka pienestä kasvaa suuri - tai ainakin sopivan kokoinen puu tai pensas tai pieni varpu. Kaikki omannäköisiä ja sopivan kokoisia. Eikö se olekin pääasia? Luulen, että minulla on jonkinlainen näppituntuma siitä, kuinka kasvun ihme saadaan aikaan kasvien kohdalla, mutta tässä nykyisessä työssäni yrittäjänä se onkin vähän kinkkisempää. Kaikki on teoriassa mahdollista, mutta käytäntö onkin jo toinen juttu. Kaikesta huolimatta, tämäkin on omannäköisensä.
Painoin "solukkoa" ensin kankaalle, se näytti kivalta. Puhalsin sen sitten lasiin ja sekin näytti kivalta. Näistä innostuneena sain monta uutta ideaa, joista jokin saattaa vielä toteutuakin. Ilmoittelen niistä sitten myöhemmin. Tällä hetkellä "solukko" on kankaissa, joista on tehty sisustustyynynpäällisiä, kaitaliinoja ja kasseja. "Solukko" on myös laseissa ja kannuissa. Nämä ovat nähtävillä ja ostettavissa PiipaLinen verkkokaupassa. Tervetuloa ostoksille!
