fbpx

PiipaLinen

Kun en ole taiteilija enkä erityisen taiteellinen, en voi sanoa tuntevani suurta luomisentuskaa kuosien syntyvaiheessa. Sen kuitenkin tiedän, että minun pitää saada aina välillä ”tuijotella” ja olla itsekseni, että ”kuulen ja näen” mitä ajattelen. Mistä ne kuosit sitten syntyvät?

Joskus vain jotkin asiat on kokeiltava, miltä ne näyttää, kun ne siirtää päästä kankaalle. Joskus taas on joku pakkomielle, että jokin kuvio pitää painaa kankaalle, kun se ei muuten jätä rauhaan. Sitä ei voi myöskään mitenkään perustella, miksi se pitää tehdä. Kun vain pitää. Joskus on jokin sana tai sananparsi, jota huomaamatta pyörittää päässään. Siitä muodostuu kuva. Ja kuten olette huomanneet, päässäni kaikki näyttää hyvin yksinkertaiselta.

Luontoa ei voi tässä unohtaa. Meidän kaunis, täydellinen ja inspiroiva luonto.

Lasten piirustukset ovat aina kiehtoneet minua. Ne piirretään hyvin keskittyneenä ja lopputulos on lähes aina täydellisen onnistunut. Niistä ei katsota mittasuhteita eikä oikeanlaista viivan kaarta, ne ovat sellaisenaan ja kerralla hyviä. Ehkä ne kiehtovat siksikin, kun itse piirrän lähes samalla tavalla. Minun ja lasten piirustuksissa on kuitenkin yksi oleellinen ero: aitous. Lasten piirustukset ovat aitoja ja minun yrittää olla jotakin. Siksi en pahemmin muokkaile heidän piirustuksiaan, ettei aitous katoaisi.

Vietimme iltapäivää neljävuotiaan tyttösen kanssa. Hänellä oli uudet liidut, joilla piirtelimme ulkona pihalaattoihin. Hän piirsi isänsä ja auringon. Aurinkoon hän laittoi huolellisesti säteitä, ettei se vaan näyttäisi hämähäkiltä. Häntä puistatti pelkkä ajatuskin vääristyneestä auringosta. Minäkin piirsin. Hän katsoi piirustustani ja kysyi mikä se on. Vastasin, että se on talo. Hän tarkasteli sitä hetken ja sanoi sitten, että tuo ei kyllä oo mikkään talo, tuon värinenkin (punainen). Kysyin, mikä se sitten on. Hän vastasi, että sehän on selvästi koirankoppi.

Sillä lailla.

Yli 100€ ostokset verkkokaupasta ilman toimituskuluja käyttämällä koodia FREEPOST.